Niin tavallinen maanantai… mulle!
Saan aina palautetta siitä, että miten mulle voi sattua ja tapahtua… Eihän kenellekkään tapahdu niin paljon kuin mulle. Eikö? Ja ihan normi arkea, siis mulle.
Mikäs sen mukavampaa, kun kello pärähtää ennen sian pieraisua soimaan kesäloman jälkeen ja pomppaa sängystä ylös kuin paahtoleipä konsanaan. Kuka on keksinyt aikaiset aamuherätykset?
Raahauduin kahvimukin kanssa ulos ja uskomatonta, Suomen kesä ja +6 astetta… Eiii… tässä täytyy nyt olla joku virhe. Silmät ei aukea millään ja kas kummaa alkaa olemaan jo kiire töihin. Työpuhelin on hukassa, ripsivärit on jo sohittu yläluomeen ja hiuksille näytetty apinankesyttäjää. Kunnon aamuturaus kahvimukin kanssa ja wuhuu… olin tunkenut työpuhelimen jääkaappiin.. Sehän ihan tuiki tavallinen paikka puhelimelle, eikö?
Työpaikalla yritän iloisesti huudella hyviä huomenia ja takaraivossa hakkaa, että kuka on oikeasti tähän aikaan pirteä. Herätän jonkin asteista hilpeyttä ja kukaanhan ei tietenkään sano mitään, kysyn että mikä naurattaa ja tietenkään en saa vastausta. Erehdyin kurkkaamaan peiliin ja kas kuka se siellä on… pesukarhu. Joku valopäähän on tietysti hieronut unisia silmiään ja saanut tosi trendikkään pesukarhu lookin aikaiseksi. Äh, no pieni korjailu ja eiku hommiin!
Päivähän sujuu samaa rataa, tietynlaisessa koomatilassa ja iltapäivällä herätän taas hilpeyttä. Häh? Mikä nyt on vialla… No kyllä, olen sitten päättänyt puoli päivää esitellä takamustani reveneissä farkuissa. Onneksi oli saletisti söpöt pinkit kalsarit jalassa. Työpäivähän oli onneksi jo ohi siinä vaiheessa ja raahauduin autoon ja mietin, että hieno homma, josko huomenna sujuis paremmin… (Ai mulla vai?)
Kotona sitten päätin olla oikein reipas nainen ja ajattelin hilpaista pensassaksineni ystäväni orapihlaja-aidan kimppuun… ja ainakin ne viisi miljoona orapihlajan piikkiä tykkäs siitä. Koska oon nainen, en tietenkään pyydä apua keltään ja hirmusen kivastihan se sujuu… Niinku missä kohtaa? Kuka on keksinyt koko typerän pusikon? Jupisin itsekseni kyseiselle rehulle ja ajoittain kaivelin orapihlajan piikkejä jalkapohjasta tietenkin todella naisellisesti kiroillen ja jupisten… Yhtäkkiä tuon pusikon takaa tuijottaa mua silmäpari. Pelästyin niin, että ääntä ei edes tullut tuijotin vaan mykkänä. (Pitikö tähän nyt tietenkin jonkun miehen sitten vielä pärähtää puskan toiselle puolelle…)
Kaveri kysyi siinä, että en kai mä tarvii apua. (No hei, kai mä ny yhen pusikon saan leikattua). Joten vastaan, että no en mä tarvii, kyllä tää tästä. Johon sain hieman hilpeän ilmeen ja vastauksen, että aattelin vaan kun sulla tulee otsastaki verta, aika teräviä noi piikit. (No shit Sherlock! Ai on teräviä, no enpä oo huomannu… mikähän vatipää toikin on..) Tietenkin vastaan, että oho.. no täytyy tästä mennä sitten puhdistamaan ja liukenen paikalta. Siis en todellakaan aio koskea enää kyseiseen pöheikköön… mä sovin tänne viidakkoon apinana oikein kivasti.
Keitin kahvin… istuin alas ja totesin, että onneksi maanantai on vaan kerran viikossa.. kuten myös tiistai…
